Eikä yksikään meistä ole vapaa ennenkö kaikki ovat.

 Pääsin taas pois ahdistuksesta. Siitä on syytä olla ylpee. Oon kauheen huolissani monista ihmisistä. Tuntuu että kaikki on muuttuneet ja vajonneet jollakin tapaa alemmaksi, vaikka samoja ihmisiähän ne vielä on. Silti pelottaa. Mutta omapa on kaikkien elämä, ja mä tiedän olevani viimesin ihminen kuka haluaa puuttua kenenkään touhuihin. Ja sitä paitsi, ei se kiinnosta, vaikka se onkin surullista. Vihaan sitä kun ihmiset yrittää koko ajan rajottaa toisiaan. Käskee ja määräilee. Jopa kaverit. Se on ahdistavaa. Nyt ei oo laittaa mitään kuvia, kun tikku on hukassa.



http://www.youtube.com/watch?v=fJHfSmFlFXA&feature=related

Vielä ne kehtaa väittää että kaikki on ok

Asiat on muuttunut mukaviks. Oon tajunnu tässä ihan pienessä ajassa että elämä on oikeesti just sellasta millasta siitä ite tekee. Koko alkuviikon tuntu siltä, että voisin vaikka lyödä nyrkin seinästä läpi, mutta sitten vaihdoin perspektiiviä asioiden kelailussa ja tajusin että kaikki on oikeesti hyvin. Ja kaikista paras tilanne tuntuu olevan se, kun ei ajattele mitään. Sen tilan saavuttaminen ei sit tunnu olevankaan ihan niin helppoo. Mutta kesän läsnäolo auttaa.
Käytiin eilen Kristan kanssa Pispalassa ettimässä kauniita asioita ja ihmisiä, ja jopa löydettiinkin niitä. Tuli aika kovat nostalgiat, kun ei sielläpäin oo tullu viimeaikoina pahemmin pyörittyä. Oli muutenki aika erikoinen ilta ja me tuhottiin mun vappujuomat.

Heräämäs siihen et ittensä kuristaa

Miks keväät on aina niin vitun sekavia? Eri tavalla sekavia kun kesät ja syksyt. Negatiivisemmin sekavia mutta silti positiivisia. Tai ehkä muutun ite vaan aina sekavaks. Ei voi tietää.

Mulla on ollut ikävä vesilätäköitä ja sumua. Sadetta.

Herään öisin siihen että mumisen jotain sekavia, en enää tunnista sitä, mikä on tapahtunut unessa ja mikä todellisuudessa. Aika hämärää.