Mielet autiot ja ihmisrauniot

En oikeestaan osaa sanoa yhtään mitään tähän kaikkeen. Oon löytänyt sellasen paikan, jossa oikeasti tunnen oloni turvalliseksi, hyväksi ja hyväksytyksi, paikan jonne kaikki maailman pahuus ei yletä. En koko ajan tunne putoavani. Paitsi välillä. Ja sillon kaikki on taas samaa ahdistusta kun aina ennenkin, ahdistuksen aiheuttajat vain vaihtuneet ja muuttuneet
Kaikkein eniten pelkään sitä että unohdan mulle tärkeimmät ihmiset, tai ne ihmiset unohtaa mut. Eihän kaikki mihin kosken, voi tuhoutua, eihän?